Äiti vangittiin syyskuussa 2009.
Lapset halusivat olla yhdessä ja sukulaisten luona, mutta tätä
eivät säännöt sallineet, vaan heidät sijoitettiin samaan lastenkotiin. Oikeudenkäynti alkoi tammikuussa 2010 ja pian lapset
siirrettiin yhdessä enonsa Ari Auerin huostaan.
Ensimmäisen talven aikana ehkä itse kunkinlapsista annettiin pitää omat käsityksensä murhayön tapahtumista, joka
tapauksessa ristiriitaa heidän välillään ei syntynyt. Toiseksi
muuttui asia kun toukokuussa äiti tuomittiin elinkaudeksi vankilaan - isän surmasta. Nyt nousi kasvattivanhempien tehtäväksi kouluttaa
lapset siihen, että he eläisivät monet vuodet niin, että äitiä
tavattaisiin vain vankilassa. Tämä ei kuitenkaankaan mahtunut
Amandan ajatusmaailmaan. Hän oli itse nähnyt murhaajan ja muutenkin
ollut mukana tapahtumassa. Äiti juoksi kerta toisensa jälkeen
murhaajaa pakoon ja hän itse anoi puhelimassa poliisin apua. Amanda
oli myös joutunut useita kertoja johdatteleviin kuulusteluihin,
joissa hänen näkemänsä tehtiin kyseen alaiseksi.
Kasvattivanhemmat olivat heti murhan
jälkeisestä aamusta lähtien sairaalassa äitiä tukemassa. Myöskin
uhrit sisaret olivat paikalla, mutta sieltä he lähtivät nopeasti
poliisin luo. Myöhemmin syyskuussa 2009 uhrin sisar Pirjo esitti,
että sairaalassa olisi Anneli itse kertonut Amandalle, että tämä
oli nähnyt murhaajan. Minna ja Ari Auer muistivat aivan toisin
2010-03-09. Amanda oli kertonut että hän oli useita kertoja
käynyt olohuoneessa, mutta ei murhahuoneessa kun siellä oli
lasinsiruja ja nähnyt isänsä useampaan kertaan ja myös murhaajan.
Siis sukulaisten keskuudessa oli eriäviä mielipiteitä siitä kuinka murha oli tapahtunut. Annelin
sukulaiset puolustivat häntä, mutta Jukan sukulaiset vaativat
hänen vaimoltaant korvauksia veljensä murhasta.
Kun sitten elinkautinen tuomio
julistettiin kärjistyi uusien vanhempien tehtävä. Vaikka he
olivatkin todistaneet Annelin syyttömyytä piti heidän sopeutua
siihen, että lapset jäivät heille ja että lapset pitää
valmentaa siihen totuuteen, että äiti on murhannut isän ja istuu
nyt vankilassa elinkautensa.
Amandalle tämä ei mitenkään sopinut
kun hän oli hyvin tietoinen siitä, että ulkopuolinen murhaaja oli
surmannut isän ja jahdannut äitiä. Hän oli vaatinut poliisia
tulemaan apuun ollessaan puhelimessa. Hän joutuikin muuttamaan
takaisin lastenkotiin. Lasten välit kiristyivät koska heidän
käsityksensä murhasta olivat vastakkaiset. Anneli sai tavata
kaikkia lapsiaan kerran kuussa, mutta kuten hän asian ilmaisi, välit
viilenivät, syliin ei saanut ottaa.
Tammikuussa 2011 kun hovioikeuden
istunto alkoi vietiin lapset terapiaan, jonka tehtävänä oli
valmistaa heitä elämään siitä huolimatta, että äiti on
murhannut isän. Tästäkin Amanda jouduttiin sulkemaan pois kun hän
väitti vastaan. Mutta muihin terapia puri. Se osoittautui
vahingolliseksi kun äiti vapautettiin toukokuussa ja halusi saada
lapset hoitonsa. Nyt muuttui uusien vanhempien tilanne täydellisesti.
He ratkaisivat sen pitämällä lapset erillään äidistä ja
muistakin sukulaiissta viemällä heidät pitkälle merimatkalle.
Sillä purettiin kevään terapian tulokset videolle. Oikeastan aivan
oikeaoppisesti. Käsitystä siitä, että äiti oli murhannut isän
ei ollut mitään syytä äkkirynnäköllä muuttaa, vaan tilanne otettiin
videolle. Auerin poika oli käyttänyt mielikuvitustaan ja sepitti
tarinan kunka äiti ja Amanda olivat yhdessä surmanneet isän.
Amandan mukana olo oli tietenkin välttämätöntä koska hän oli
toiminnassa murhan aikana ja puhui kuten äiti ja kuten poika oli
ennen äidin vangitsemista puhunut.
Asia ratkesi kun Ari Auer
harkitsi mikä olisi hänelle edullista. Veisikö hän videon
terapeutille hoidon jatkamiseen ja sisarelleen joka nyt oli vapaana?
Siinä olisi hyvä pohja jatkaa pojan sopeutumista todellisuuteen, eikä siihen johon hän oli uskonut tammikuuhun saakka. Ari
katsoi, että hänelle olis edullisempaa viedä videot syytäjälle,
joka alkoi toimia tavalla, jota voisi kutsua ”lapsen
hyväksikäytöksi”. Syyttäjä oli kärsinyt kirvelevän tappion
hovioikeudessa ja tarvitsi nyt aineistoa, jonka avulla hän voisi
saada valitusluvan korkeimmalta oikeudelta ja yrittää vie kerran
ratkaist Ulvilan murha.
Tässä on pakko verrata aivan samaan
tilanteeseen, johon syyttäjä Ruotsin Falunissa joutui v 1993 kun
terapeutti toi hänelle tietoa murhatunnustuksista, joita hänen
potilaansa Thomas Qvick oli tehnyt. Terapeutti oli jo ehtinyt käydä
murhapaikalla varmistamassa, että tiedot ovat realistisia.
Terapeutin ja syyttäjän yhteistyön avulla selvitettiin kahdeksan
murhaa, jotka Thomas Qvick oli muka tehnyt, vaikka itse asiassa hän
ei tiennyt näistä tapauksista muuta kuin mitä oli lehdistä
lukenut. Viisitoista vuotta myöhemmin alkoi TV-jouranlisti Hannes
Råstam lukea polisitutkimuksia ja totesi, että murhasyytöksissä
ei ollut mitään muuta pohjaa kuin Thoma Qvickin ”tunnustukset”,
joista hän oli saanut terapeutilta palkkioksi rajattomasti vahvoja
huumeita. Qvick on nyt vapautettu murhatuomioista ja Råstamin kirja
on juuri käänetty suomeksi Kuinka tehtiin sarja murhaaja (WSOY 2013)
Ulvilan surman ratkaisussa syyttäjä yrittää samaa temppua. Tosin tässä terapeutti on täysin syytön.
Hän on tehnyt sen mitä traumahoidossa tarvitaan. Traumaattista
tilannetta lähestytään potilaan ehdoilla. Nyt isän murha ja äidin
joutuminen vankilaan ratkaistaisiin lasten mielikuvituksen avulla, mutta
ei oikeudessa, kotona ja terapiassa. Syylliset ovat tässä asiassa
Ari Auer ja syyttäjä, jotka vievät asian vuosikausia kestävään
oikeuskäsittelyyn.
Tilanne ei kuitenkaan ole Suomessa
mennyt läheskään niin pitkälle kuin Ruotsissa.
Murha-oikeudenkäynti on vasta alussa ja potilaan kehittämiä
syytöksiä vastustaa sekä Anneli Auer että hänen asianajajansa.
Syyttäjän puolella on maksimaalinen salailu ja median varukseton
tuki. Ruotsissa käsittely oli avoin ja mediassa esitettiin koko ajan
käsityksiä puolesta ja vastaan.
Tässä on hyvä malli siitä objektiivisuudesta joka on dominoinut Suomen mediaa kun on ollut kysmys Anneli Auerista. Pyydän lukijoita liittämään kommenteihinsa otsikoita Suomen lehdistä
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar