Harjoitusammuntaa kranaatin heittimillä Mainilassa.

Suomen nykyhistorian kulmakivi on, että 1939-11-27 kello 15.00 ammuttiin Mainilan kylässä, Neuvostoliiton alueella, seitsemän tykinlaukausta, joista ensimmäisenä kertoi TASS, aivan liian nopeasti ampumisen jälkeen. TASS tiesi kertoa, että oli surmansa saaneita ja haavoittuneita. Samana aikaan ulkoministeri Molotov kutsui puheilleen suomen suurlähettilään Yrjö-Koskisen. Vaatimuksena oli, että Suomi vetäisi ne tykit 30 km päähän Leningradista, jotka olivat ampuneet Mainilaan.

Suomen vastaus oli yhtä merkillinen kuin TASSin. Rajavartiat olivat kuulleet juuri seitsemän laukausta, jotka ammuttiin Mainila pelolle, mutta Neuvostoliiton puolelta. Tämä tieto tuli kuitenkin vasta seuraavan päivän aikana.  Rajalta juuri enne puolta yötä lähetettiin sähke, joka kertoi tarkasti kranaatinheitin harjoituksista 11.50.

Sain tukia 1990 luvulla Venäjän sota-arkiston tiedot sisäisestä vastaavasta sähkepostista.  Tärkein dokumentti on kenraaliluutnantti Jashenkon sähke Pietarista rajalle, jossa kysyttiin "Voitteko vahvistaa että suomalaiset ovat ampuneet provokatiivisia laukauksia". Majuri Dobrjanskij vastasi: "Moskovan radiossa kerrottiin, että suomalaiset olisivat ampuneet. Siitä syystä lisättiin valmiutta, mutta Karjalan kannaksella eikä pohjoisempanakaan ei ollut mitään" 

Nyt on Mainilan 75 vuotisjuhlan kunniaksi on löytynyt aivan uutta todistusaineistoa, Se julkistetaan Ylen omassa Twitterissä #sota39. Siinä esitetään Helsingin Sanomien etusivun kirjoituksia heti Mainilan episodin jälkeen. Sanatarkasti toistetaan rajalta lähetetty sähke harjoituksista kranaatin heittimillä, siis aamupäivällä 26/11.

Suomen johto kehitti sitten aivan uuden tapahtuman, sen joka on jäänyt voimaan ja jolla Mainilan laukauksilla selitetään talvisodan synty. Minulla ei ole käytettävissä HS 28/11, jolloin tämä propaganda ilmeisesti aloitettiin. Ulkoministeri Erkko soitti Amerikkaan aivan virheellisen tiedon Mainilan laukauksista. Tämä selviää Yle areenan juhlan kunniaksi jakamasta väärän tiedon tynnyristä.

Väärää tietoa levitetään erityisesti siitä mikä on Venäjän tai Putinin kanta Mainilan laukauksiin. Todellisuudessa ei Venäjällä ole mitään konkreettista tietoa yli sen minkä olen tutkimuksillani tuonut esiin. Mainilasta kirjoitetaan aivan yleisesti riippuen siitä kenen syyksi sodan syttyminen pannaan. Putin ottaa kantaa toisella tavalla kuin mitä tehtiin Jeltsinin aikana Pian Suomen lehdistöön ilmestyy tieto, että Putin väittää, että suomalaiset sitenkin ampuivat Mainilan olemattomat laukaukset

Erinomaisen väitöskirjan Venäjän historian oppikirjojen muutoksista on tehnyt Moskovan suomenkielisen koulun entinen rehtori, nykyisin Berliinissä asuva Kari Kaunismaa

Tohtori Kaunismaa on huolellisesti tarkastanut sen vähän mitä Suomen sodista kirjoitetaan Venäjän oppikirjoissa. Näin osoitetaan länsimaisten historiantulkintoja sovittaminen oppikirjoihin, joka tapahtui Jeltsinin aikana, 1990-luvulla, ja jota nyt ollaan purkamassa.

Mainila löytyy 12 kertaa väitöksestä. Ainoastaan yhdessä, ammattikoulun historian opetukseen laaditussa kirjassa on väite, että NKVD olisi suorittanut sellaisen provokation, johon Suomessa on aina uskottu. Tieto on väärä eivätkä kirjoittajat sitä mitenkään vahvista väitettä arkistotiedoilla. Se osoittaa vain, että nämä ovat sellaisia kirjoittajia, jotka tulkitsevat Suomen sodan länsimaisen kaavan mukaan.

He kertovat - ei siitä mitä Kannaksella tapahtui vaan, Puolan ”Mainilan laukauksista” 31.8.1939, jolloin Sicherheitsdienstin joukot miehittivät Gleiwitzin radioaseman Saksan puolella, tulittivat mikrofonien lähellä ja päästivät kansainväliset lehtimiehet tarkastelemaan Puolan ja Saksan asepuvuissa olevia ruumiita. Puola lavastettiin syylliseksi ja Saksa lähti heti liikkeelle.

Sen verran vertailussa on perää, että Pääesikunta kutsui ulkolaiset lehtimiehet tutustumaan Mainilaan 29/11. Oliko Suomen sotajohto täysin epätietoinen siitä, että sota alkaisi seuraavan aamuna kello 06.50 juuri Karjalan kannaksella? Oli kysymys vain tunneista, että ulkolaiset lehtimiehet ehtivät turvaan. Vai oliko ehkä tarkoituksena että he voisivat raportoida Neuvostoliiton hyökkäyksestä, siis ne jotka jäisivät henkiin?

Tutkimus Ulvilan surmasta on mennyt vinoon kolmessa vaiheessa

Ulvilan surman tutkinnassa tapahtui kolme käännettä, jotka yksi toisensa perään suuntasivat tutkimuksen entistä kauemmaksi Ulvilan surman ratkaisusta.  Ensimmäinen syntyi heti murhan jälkeen kun kolme kokenutta tutkijaa, päällikkö Juha Joutsenlahti, tutkimuksen johtaja Kare Koskinen ja tekninen tutkija Matti Mäkinen tulivat nopeasti siihen tulokseen, että kysymyksessä ei ollut perhesurma. 

Joutsenlahden itsevarmuus

Vuoden 2013 käsittely Satakunnan käräjäoikeudessa rakentui näiden kolmen tutkijan todistusten varaan. Mutta heitä vastassa olivat 3-4 alemman tason tutkijaa, jotka olivat siinä vakaassa uskossa, että Anneli Auer oli murhannut miehensä. Epäselväksi jäi missä määrin he tiesivät tämän jo tutkimuksen alussa.

Rikospaikan tutkiminen suoritettiin tavanmukaisesti, mutta se ei tässä tilanteessa ei riittänyt. 

- Annelin syyllisyyttä murhaan olisi pitänyt tutkia vielä perusteellisemmin, Annelin osuutta olisi voitu kovistella tuoreeltaan, 

- Amandaa, joka näki murhaajan olisi poliisin pitänyt kuulustella juuri tästä asiasta. Sekä poliisit että myöhemmin psykologit yrittivät saada esiin murhayön tapahtumia, mutta mitään punaista lankaa ei löytynyt Amandan kertomukset ovat hajanaisia kaikessa muussa kuin murhaajan näkemisessä, mutta se ei ollut keskeistä kuulustelussa.

- Annelin jälkiä oli pitänyt etsiä murhahuoneessa, niitä kaipaa tuomari Ilveskoski. Kaikista lattialla olleista verisistä jalanjäljistä olisi pitänyt tehdä perusteellinen selvitys.

Epäilemättä kokeneen tutkimuksen johtajat vaistosivat oikein, mutta syventävät tutkimukset olisivat vahvistaneet Annelin syyttömyyden. Niitä tehtäessä olisi varsinainen murhaaja tosin saanut etumatkaa. Hyvin vakava virhe oli, että väärän DNA:n perusteella torjuttiin mahdollisia syyllisiä. 

Ensimmäinen vaihe, joka vei tutkimuksen harhaan  oli siis Joutsenlahden itsevarmuus.

Mannerin ”tunnustus”

Kahden vuoden tutkimustyön jälkeen keskityttiin tekemään Annelista syyllinen. FBI:ltä tilattiin lausunto, jonka piti osoittaa, että ulkopuolista murhaaja ei ollut talossa. Taloon järjestettiin salakuuntelu ja perheeseen solutettiin poliisi. Hätäpuhelu litterointiin väärin. Mitään Annelin syyllisyyteen viittaavaa ei kuitenkaan saatu esiin vaikka tutkimusjohtajaksi valittiin Tapani Santaoja, joka oli tutkimusjohtajaksi tullessaan vielä vakuuttuneempi Anneli syyllisyydestä - kuin Joutsenlahti oli ollut syyttömyydestä. Näin meni 12 kuukautta syyskuusta 2008 syyskuuhun 2009. Mitään syyllisyyden todistamiseksi tarvittavaa aineistoa ei löytynyt.

Tunnustuksen puristaminen Annelista jäi viimeiseksi keinoksi. Annelin puolustusasianajaja Juha Manner antoi sille tukensa. Santaoja ihmetteli todistaessaan nyt Satakunnan käräjäoikeudessa, että Manner ei seurannut kuulusteluja edes jälkikäteen. Annelille annettiin tieto, että murhapaikalta ei voinut olla ulkopuolista murhaajaa. vaikka murha tapahtui Annelin soittaman hätäpuhelun ollessa auki. Puhelua ei annettu Annelin kuultavaksi vaan poliisin äänikuuntelijan Tuija Niemen väärä litterointi, josta oli jätetty pois osa siitä, että Jukka huusi tavan takaa Annelia avuksi. Manner oli mukana vain muutamassa tunnustuksessa ja esitti niissä tarpeettomia kysymyksiä.
Lehdistö julkaisi laajasti poliisin antaman tiedon Annelin tunnustuksesta, mutta vasta kun se oli saanut Mannerin vahvistuksen. Viikko julkistamisen jälkeen Manner osoitti mikä oli tunnustuksen juriidinen tavoite. Iltalehden otiskko huusi näin 2009-10-05

Anneli Auerin puolustus: Surma oli hätävarjelua

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288336906906.html

Ensimmäisen kerran alkoi Anneli epäillä tunnustustaan kuulustelussa 2009-10-20. Se oli kuitenkin myöhäistä. Mannerin suunnitelma, että hänen asiakkaansa voisi saada lievän tuomion tai jopa vapautua kokonaan hätävarjeluksena tehdystä surmasta, jäi pysyvästi asian oikeuskäsittelyyn. Sekin piti sisällään sen. että Anneli oli surmannut miehensä. Vapauttavat tuomiot ovat perustuneet siihen, että tunnustuksen syyllistävä merkitys kielletään. Käräjäoikeudessa on tunnustus elänyt osana langettavaa tuomiota.

Tunnustus dominoi ensimmäistä langettavaa tuomiota käräjäoikeudessa, sen vaikutus poistui tilapäisesti kun hovioikeus totesi tunnustuksen mitättömäksi, mutta palasi toisella KO kierroksella 2013 joulukuussa näin:

Mainitut seikat huomioon ottaen Auerin syksyllä 2009 esittämää vaihtoehtoista

tapahtumainkulkua ei voida suoraan sulkea pois, joskaan asian ratkaisua ei

voida pelkästään siihen perustaa.
Tähän asiaan tarttui Vaasan HO laajasti, loppupäätelmäksi tuli, että niitä todisteuksia, joita Anneli oli antanut "tunnustuksensa" aikana ei ylipäätään voida käyttää syyllisyden vahvistamiseksi.

Tätä vaihetta  voisi kutsua Mannerin tunnustukseksi.

Sijaisvanhempien kasvatus.

Uusi kausi alkoi kuitenkin jo heti käräjäoikeuden tuomion jälkeen. Auerin neljä lasta oli sijoitettu hänen veljensä ja vaimon lapsettomaan kotiin. Sijaisvanhemmilta puuttui kaikki kokemus lastenkasvatuksesta ja heille työnnettiin neljä traumatisoitunutta lasta. Kaiken lisäksi korvaus vuonna 2011 jäi 5.800 euroon. 

Sijaisvanhemmat hyväksyivät elinkautisen tuomion ja valmistautuivat sen seurauksiin kolmen lapsen 6v. 8v. ja 11v. hoidossa. Amanda 13, joka oli nähnyt murhaajan ja tiesi tuomion olevan väärän, siirrettiin laitoshoitoon. Muiden lasten eristäminen suvusta, ennen kaikkea isovanhemmista alkoi.  Isovanhempia oli tavattu Annelin vankilassa olon aikana kerran kuussa. Sijaisvanhempien ”kasvatus” kohdistui Amandan mustamaalaukseen. Isänpäivänä, lokakuussa eivät pienet lapset eivät enää halunneet tavata Amandaa.

Talven 2010-11 aikana varmistui sijaisperheessä kuva siitä, että äiti oli todella murhaaja. Se törmäsi raskaasti hovioikeuden yksimieliseen vapauttavaan päätökseen toukokuussa 2011. Se perustui paljolti siihen, että Amandan uskottiin nähneen murhaajan hyppäävän ulos rikotusta ikkunasta. Tässä tilanteessa alkoi toimia uusi sekaannus, jota voimme kutsua sijaisvanhempien kasvatukseksi. Hovioikeuden vapauttavaa tuomiota vastaan kehitettiin aivan uusi tarina murhayön tapahtumista. Puhemieheksi tuli Auerin poika, joka oli - jo kun äiti vangittiin 2009 - kertonut sen vähän minkä tiesi murhayön tapahtumista. Se vastasi hovioikeuden tuomiota. 

Anneli ei saanut koota lapsiaan yhteiseen kotiin, vaan pienet lapset vietiin pitkälle merimatkalle, josta palattiin videoidun kertomuksen kanssa. Auerin pojan mielikuvituksessa Amandan pahuus oli saanut valtavat mittasuhteet. Se olikin sisar joka murhasi isän, äiti vaan auttoi lavastuksessa, rikkoi ikkunan ja järjesti ulkopuolisen murhaajan jälkiä asuntoon.

Pojan tarinat eivät sellaisenaan riittäneet muuhun kuin, että korkein oikeus palautti murhajutun uudelle kierrokselle Siksi poika joka ei halunnut muuttaa äidin luo keksi vielä lisää pahuutta, jossa Amanda oli keskeinen, Mukaan tuli myös Annelin poikaystävä Jens Kukka (aika 2007/03-2008/08). Tarinan mukaan Amanda, Jens ja Anneli olivat harrastaneet ryhmäseksiä, johon myös pienemmät lapset ja naapurin lapset oli pakotettu.

Pojan tarinat käynnistivät laajan oikeusmyllyn, joista korkein oikeus valitsi tärkeimmäksi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan jutun. Juttu vedettiin rivakasti kahdessa vuodessa läpi Turun käräjä- että hovioikeudessa, mutta samalla tutkijajoukolla, joka oli toteuttanut Porissa murhan uuden tutkimuslinjan. Nyt se odottaa päätöstä korkeimmassa oikeudessa.

Syksyllä 2013 pääsi oikeudenkäynti Ulvilan murhasta jatkumaan samassa Satakunnan käräjäoikeudessa, jossa oli ensimmäinen elinkautistuomio annettu tuomariäänin 2-1.

Prosessi oli kuitenkin jo rikkoutunut. Käräjäoikeus ei voinut esittää keskeisiä todistuksia julkisesti kun katsottiin, että se mistä oli puhuttu salaisessa lsh-jutussa oli salaista myös murhajutussa. Myös osapuolten kommentointi keskeisiin todistuksiin jouduttiin tekemään suljetuin ovin, syyttäjän tahdon mukaisesti.

Tuomio oli kaikin tavoin yllättävä. Ne uudet todistukset, jotka KKO oli nähnyt syynä uuteen oikeudenkäyntiin jätettiin  huomiotta ja vanhoja aineistoja tulkittiin kolmella eri tavalla. Juntikka ja Ilveskoski katsoivat, että murha oli tapahtunut Hätäpuhelun aikana, mutta Santamaa katsoi, että Jukka Lahti oli kuollut jo kun Anneli soitti hätäpuhelun. Tämä perustuu Auerin pojan tarinaan, jota sitä tukee poliisin äänikuuntelija Tuija Niemi. Hän on sovittanut kuuntelunsa tilanteen vaatimalla tavalla.

Tuomiota annettaessa Juntikka ja Santamaa - erilaisesta tapahtumien kuvauksesta huolimatta - sopivat elinkautisessa kun taas Ilveskoski katsoi, että murhasta jäi riittävä epäily. Yhteistä Satakunnan tuomareille on kuitenkin se, että he katsovat, että Amanda ei nähnyt murhaajaa. Hovioikeuden tuomiolta putosi siis pohja. Tämä oli mahdollista kun Amanda todistajana ei sanonut muistavansa mitään murhayön tapahtumista.